Pelastakoon ken voi!
© Minna Lumirae
Julkaistu Lapinkoiralehti Reviirissä 2/01
Lappalaiskoiraroduilla on takanaan historia, jonka perusteella nykyiset "etelän sohvakoiratkin" voidaan määritellä kuuluvaksi työkoirarotuihin. Niistä löytyy vielä niitä ominaisuuksia, joita poropaimen on tarvinnut työssään: älykkyyttä, sitkeyttä, säänkestävyyttä, työintoa, ketteryyttä ja yhteistyöhalukkuutta. Samoja ominaisuuksia vaaditaan myös hyvältä pelastuskoiralta.
Kuitenkin lappalaiskoiria näkyy niiden suurehkoihin rekisteröintimääriin nähden hyvin vähän pelastuskoirayhdistysten koulutusten piirissä. Miksi? Tähän kysymykseen löysin vastauksen, kun aloin kehitellä ajatusta lappalaiskoirien omasta pelastuskoiraviikonlopusta.
Kipinä
Lappalaiskoira-aiheisilla postituslistoilla käytiin viime kesänä (v. 2000) ahkeraa keskustelua poroa paimentavan koiran ominaisuuksien hyödyntämisestä nykypäivän koiraharrastuksessa. Osallistuin keskusteluun kertomalla oman nuoren lapinporokoirani kasvusta kohti pelastuskoiran ammattia. Koulutin seuraajaa vanhalle collielleni, ja olin valinnut pennun nimenomaan pelastuskoiratoimintaa silmälläpitäen.
Hyvin pian huomasin, että kiinnostusta koiran kouluttamiseksi tähän yhteiskunnallisesti hyödylliseen tehtävään oli lappalaiskoirien omistajien keskuudessa paljonkin, mutta tietoa käytännön vaatimuksista tai lämpimästi tervetulleeksi toivottavia harrastusporukoita ei. Yleisesti tuntui olevan vallalla käsitys, että koiralta vaadittavat ominaisuudet ylittäisivät "tavallisen" koiran resurssit, ja että ohjaajienkin pitäisi olla jo valmiiksi kokeneita päästäkseen mukaan toimintaan.
Ikävä kyllä tämä paradoksi ilmeni myöskin eri puolella Suomea vaikuttavien palvelus- ja pelastuskoirayhdistysten piirissä, joten asiasta kiinnostuneilla ei läheskään kaikkialla ollut edes mahdollisuutta päästä tutustumaan toimintaan suoranaisten koiriin kohdistuvien ennakkoluulojen vuoksi. Ne ohjaajat, jotka onnistuivat koulutuksiin pääsemään, saattoivat kuulla masentavia lausuntoja koiriensa kyvyistä, tai paremminkin niiden puuttumisesta, mikä tietenkään ei ole omiaan ylläpitämään harjoittelumotivaatiota.
Tästä harmistuneena päätin järjestää kaikille kiinnostuneille viikonlopun mittaisen leirin, jossa olisi mahdollisuus päästä kokeilemaan ihmisten etsintää oman koiran kanssa, vaikka mitään aikaisempia kokemuksia ei olisi sen paremmin koiralla kuin ohjaajallakaan. Lupasin myös tietoannoksen Vapaaehtoisesta pelastuspalvelusta ja koirien roolista organisaation osana. Tarkoitus oli samalla esitellä metodeja, joiden avulla ihmiset voisivat harjoitella keskenäänkin, virallisten ryhmien ulkopuolella.
Pelastusta pakkasessa
Innokkaiden harrastajien yhteydenottoja tulvi sähköpostiini. Koska suuri osa viesteistä saapui Pohjois-Karjalasta, päädyin kääntymään Kirsti Liljan puoleen ja ehdottamaan hänelle tapahtuman järjestämistä susirajalla. Kirsti tarttui toimeen, ja helmikuussa pidettiin luultavasti maailmanhistorian ensimmäinen lappalaispelastuskoiraleiri Kontiolahdella. Tapahtuman nimeksi valikoitui allakan mukaan Talvikkipäivät.
Kirpeässä, mutta aurinkoisessa pakkassäässä kokoontui helmikuun toisena lauantaiaamuna kahdentoista tarmokkaan koiranohjaajan ja neljän koirattoman kuunteluoppilaan joukko Romon korpeen. Minä olin oman vajavaisen tietotaitoni tukijaksi tuonut Tampereelta mukaani pelastuskoiratuomari Jaana Haarnin, joka on myös VAPEPAn valmiuskouluttaja, eli hän kiertää eri puolilla Suomea valistamassa vapaaehtoistyöstä kiinnostuneita ihmisiä etsintäkurssien merkeissä. Lappalaiskoirista Jaanalla oli kokemusta vain omaan talouteemme kuuluvan lapinporokoira Savun ansiosta, mutta kiinnostuneena hän lähti mukaan katsomaan, olisivatko Savun ominaisuudet kenties laajemminkin löydettävissä lappalaisroduista.
Koiria oli lauantain harjoitukseen saapunut yksitoista, ruotsinlapinkoiraa lukuun ottamatta kaikki mahdolliset rotuvariaatiot edustettuina. Paimensukuisia lapinkoiria ja lapinporokoiria oli viisi molempia (Riina, Tshokka, Hiiru, Vikke ja Ravja sekä Taika, Ukko, Ralli, Silva ja Pasi) ja niiden lisäksi maatiaiskantainen porokoira Onni. Sunnuntaina joukko vahvistui vielä suomenlapinkoira Samulla.
Tuumasta toimeen
Pelastuskoiran tärkein ominaisuus on olla kiinnostunut työstä, jota se tekee. Se ei saa siis toimia vain miellyttääkseen ohjaajansa tai koska sitä käsketään, vaan sen todella täytyy tahtoa löytää ihminen. Kuitenkaan sen ei tarvitse olla mikään kaikkien kaveri ja ylenpalttinen sylimussukka, kunhan se ei suhtaudu ihmisiin aggressiivisesti tai pelokkaasti.
Aloitimme katsastamalla kunkin koiran suhtautumisen metsään "katoavaan" henkilöön. Korkeista nietoksista johtuen maalimiesten poistuminen koirien luota kävi hitaasti ja kompastellen, joten lähes kaikki koirat kiinnostuivat heti kovasti näistä hassusti käyttäytyvistä tyypeistä, ja ne lähtivät mielellään perään. Perille saavuttuaan eli ihmisen löydettyään ne saivat kehuja ja makupaloja. Toiset koirat olivat jo aikaisemminkin harjoitelleet hakua, mutta toisille tämä umpihangessa ihmisen perässä rämpiminen oli ensimmäinen kosketus etsintätyöhön.
Toisessa harjoituksessa testattiin koirien luontaista kykyä reagoida maastossa yllättäen vastaan tulevaan ihmisen hajuun ja ohjaajan kykyä huomioida tämä reaktio koirassa. Tätä harjoitusmetodia voi kutsua vaikkapa sunnuntaikävelyksi, sillä koiralle ei anneta mitään käskyjä vaan ollaan ikään kuin vain kävelyllä metsässä. Jos koiran reagoiminen hajuun johtaa toimintaan eli se joko jäljestää tai löytää ihmisen ilmavainulla, se saa tietysti ruhtinaallisen palkkion, ja näin se on kokenut oppimista oman oivaltamisen kautta.
Koiranohjaajalle harjoitus on myöskin tehokas tapa oman koiran lukemisen opettelemiseksi. Koiran reaktiot voivat olla niin vähäisiä ja epämääräisiä, ettei kokenutkaan koiranohjaaja osaa niitä tulkita ilman jatkuvaa harjoittelua.
Suurimmalle osalle koirista sunnuntaikävelyharjoitus oli ensimmäinen laatuaan, mutta sitä ei juurikaan voinut huomata koirien toiminnasta. Ohjaajilla oli enemmän vaikeuksia ymmärtää koiransa käyttäytymistä oudossa tilanteessa, mutta lähes kaikki koirat ilmaisivat molemmat polun varteen kätkeytyneet henkilöt hyvinkin selvästi.
Tämän harjoituksen jälkeen ohjaajille alkoi vähitellen kirkastua käsitys siitä, mitä pelastusetsintäkoiran työ oikeastaan voisi olla. Se ei olekaan koiran millintarkkaa ohjausta pisteestä toiseen, vaan enimmäkseen partioimista, yhteistyötä, jossa koira luonnostaan toimii oikein ja ohjaajan tehtäväksi jää tulkita sen reaktiot ja päättää jatkotoimista. Luulen, että jo tässä vaiheessa joillakin alkoi kyteä mielessä ajatus: ehkä tästäkin koirasta sittenkin...
Kaikilla ei tietenkään ollut edes mielessä tähtääminen pidemmälle pelastuskoirauralla. Varmastikin silti jokainen mukana ollut sai ison annoksen onnistumisen iloa, niin koirat kuin ohjaajatkin. Sokeutuvan lapinporokoira Ukon suorituksen jälkeen sekä koira että Irmeli säteilivät niin, että aurinkokin jäi toiseksi. Sellaisen ylpeyden ja tyytyväisyyden näkeminen oli meille ohjaajillekin paras palkkio. Olemme myöskin varmoja, että osa koirakoista löytää itsensä ennen pitkää kapuamasta pelastuskoirien koulutusjärjestelmän portaita ylöspäin.
Korven kätköissä
Jaanan lauantai-iltana tarjoileman tuhdin teoriapaketin turvin valmistauduttiin sunnuntaiaamuna uuteen harjoitukseen. Kullekin koiralle järjestettiin oma, ihan oikea etsintä, myös aivan aloittelijoille.
Alueet eivät olleen suuren suuria, mutta sitäkin vaikeakulkuisempia. Lumikengät olivat tarpeen, ja välillä olisi tarvittu vesuriakin. Sää sentään suosi meitä, ja pakkasen lauhduttua oli eksyneidenkin mukavampi kökötellä maastossa, kun välillä pelastuspartiota ei näkynyt vielä tunninkaan työskentelyn jälkeen.
Ainoastaan Ravjan suoritus oli loistavan nenän ja sopivan ilmavirtauksen ansiosta salamannopea, muut partiot todellakin joutuivat käymään alueita läpi hyvinkin perusteellisesti.
Kukin osallistuja toimi vuorollaan suunnistajana, maalimiehenä ja koiranohjaajana, paitsi koirattomat, korvaamattomat Päivi, Esko, Marjo ja Jari, joiden osaksi jäi kaksi ensin mainittua vaativaa tehtävää. Kompassin ja kartan käyttöä oli harjoiteltu illalla etukäteen, eikä eksymisen mahdollisuutta selkeästi rajautuvilla alueilla ollut. Umpihangessa ja ryteikössä kokeneemmatkin suunnistajat joutuivat kyllä välillä ymmälle. Etsinnöissä oli siis kaikin puolin todellisuuden makua.
Jakauduimme ajankäytön tehokkuuden vuoksi kahteen ryhmään. Koirakon ja suunnistajan lisäksi partiossa oli mukana virallinen valvoja (minä toisessa, Jaana toisessa ryhmässä) sekä epälukuinen määrä "ensiapuhenkilöitä", eli toisia osallistujia, jotka saivat tulla mukaan tarkkailemaan. Jostain syystä loppupäivästä ei juurikaan ylimääräisiä tarpojia enää ollut mukana...
Totuus paljastuu
Jos olimmekin Jaanan kanssa ennen Talvikkipäiviä kuvitelleet Savun lahjakkuutta jotenkin yksilölliseksi, ymmärsimme pian harjoitusten edetessä, että näin ei ollut. Lähes kaikissa koirissa oli valtavaa potentiaalia pelastuskoiraksi.
Tämän saivat huomata myös koirien ohjaajat. Aiemmat huonot kokemukset joidenkin koulutusohjaajien tarjoamasta pakkokoulutuksesta, koiran väitetystä sopimattomuudesta etsintätyöhön ja "väärästä" luonteesta jäivät pian taka-alalle, kun koirat osoittivat hallitsevansa etsimisen luonnostaan. Ohjaajilla vain oli välillä huomattaviakin vaikeuksia luottaa kokemattoman koiran kykyyn seurata jälkeä tai saada ilmavainua useamman sadan metrin päästä.
Suurin huolenaihe monelle ohjaajalle oli koira, joka "ei tehnyt mitään". Monet koirat nimittäin söivät lunta, kieriskelivät hangessa, loikkivat partion ympärillä, nuuskivat puunrunkoja, merkkailivatkin sinne tänne tai kieltäytyivät etenemästä koskemattomissa kinoksissa. Yhtäkkiä ne kuitenkin valpastuivat ja muuttuivat hyvin määrätietoisen näköisiksi.
Ohjaajille selvisi pian, että koiran ei tarvitse koko ajan tehokkaasti tehdä työtä, jos ei ole työtä tehtävänä eli minkäänlaista ihmisen hajua ei leiju koiran kuonoon ilmasta tai maasta. Vasta hajun saatuaan niiden tarvitsee reagoida. Tällä tavalla valmiustilassa toimiva koira jaksaa pitkäkestoisenkin etsinnän paljon paremmin kuin koko ajan aktiivisesti nenäänsä käyttävä lajitoveri. Harjoituksemme oli sikäli hyvin valaiseva, että kaikki koirat toimivat luonnostaan juuri näin, koska niille ei oltu opetettu mitään toisenlaista työskentelytapaa.
Mielenkiintoinen yhteinen piirre löytyi joistakin osallistuneista koirista. Muuten hyvinkin avoimet ja ystävälliset yksilöt muuttuivat maalimiehet löydettyään hieman varautuneiksi ja jäivät ilmaisemaan löytönsä turvallisen välimatkan päähän. Tätä käyttäytymistä olin aiemmin pitänyt omassa koirassani hieman negatiivisena piirteenä, osoituksena jonkinlaisesta arkuudesta.
Muiden lappalaiskoirien toiminnan seuraamisen ansiosta aloin nähdä asian toisin. Ehkäpä nämä koirat vain ovat luonnostaan niin järkeviä, että löytäessään metsästä hahmon, jota ne eivät pysty heti määrittelemään ystävälliseksi ihmiseksi (liikkumaton henkilö, tuulen käynti väärästä suunnasta koiraan nähden), ne jäävät kauemmaksi tarkkailemaan tilannetta. Tämähän on oikeastaan pelastuskoiralle hyvä ominaisuus, sillä koskaan ei tiedä miten löydettävä käyttäytyy.
Hienointa oli, että sellaisetkin koirat, jotka olivat ensimmäistä kertaa etsintätehtävässä, eivät kuitenkaan kääntyneet pois eivätkä hakeneet turvaa ohjaajastaan. Niillä oli selvästi työ vielä kesken ja ne jatkoivat ilmaisemista, kunnes ohjaaja tuli paikalle ja maalimiehet muuttuivat aktiivisiksi ja tarjosivat koiralle palkkion.
Ilmaiseminen ei tietenkään kaikilla vielä tapahtunut haukkumalla, mutta kokemattomatkin ohjaajat ymmärsivät kyllä koirien käytöksestä, että etsittävät olivat löytyneet.
Ilokseni olen saanut seurata Porokoirakerhon postituslistalta Talvikkipäivien Susirajan joukon jatkaneen harjoituksia keskenään säännöllisesti. Ouluun, Helsinkiin ja Varkauteenkin tarttui luultavasti ajatuksia ja kokemuksia vietäviksi.
Jatkoa seuraa
Kaikki nämä viikonlopun kokemukset tarjosivat meille kouluttajille suuren ahaa-elämyksen. Lappalaiskoirat todellakin ovat kuin luotuja pelastuskoiriksi! Ikään kuin varmistuaksemme asiasta lähdimme vielä vetämään samanlaista leiriä Etelä-Suomen innokkaille harrastajille.
Ahvotus järjestettiin Karkkilassa huhtikuussa, Marjut Kuosman toimiessa leirin järjestelypäällikkönä.
Tällä kertaa mukana oli vain seitsemän koiraa, kolmen lapinporokoiran (Heta, Otto ja Tuhka, vasta 10 viikkoa) ja kolmen paimensukuisen (Pyry, Pennu ja Vaakku) lisäksi ruotsinlapinkoira Sixten. Kuunteluoppilaita oli jälleen neljä, joista nuorin, 9-vuotias Sami paitsi ilahdutti meitä palmusunnuntain virpomisella, myös kulki mukana monessa harjoituksessa ja osasi hienosti selittää Jaanan luennolla kuulemiaan asioita tuulesta ja hajujen liikkumisesta. Pelastuslappalaisilla on hieno tulevaisuus, jos Samin kaltaisia nuoria on kasvamassa uusiksi ohjaajiksi!
Harjoitukset noudattelivat samaa kaavaa kuin Talvikkipäivilläkin. Lauantain reagointiharjoituksessa nähtiin loistava esimerkki täysin kouluttamattoman koiran luontaisista kyvyistä, kun 1-vuotias Vaakku hämmästytti minut ja Jaanan pystymällä selkeään hajujen erotteluun.
Vaakku oli etsimässä polulta poikkeavan jäljen päähän mennyttä maalimiestä, kun se kadotti jäljen ja palasi takaisin polulle, jossa meitä seuraajia seisoskeli isohko joukko. Aivan suvereenisti se kävi haistamassa muutaman ihmisen kättä ja sitten taas seuraamaansa jälkeä. Oli kuin sen pään päälle olisi syttynyt ajatuskupla: "Eipä ollut kukaan näistä". Havaittuaan meidät epäolennaisiksi henkilöiksi, se jatkoi jäljen seuraamista ja löysi oikean jäljentekijän!
Tätä ominaisuutta, eri ihmisten ominaishajujen erottelukykyä, pidetään usein koirapiireissä kovasti vaikeana kouluttaa. Vaakku osoitti tuonkin väittämän hölynpölyksi.
Kaiken kaikkiaan näiden kokemusten valossa olimme aivan haltioissamme. Näen jo sieluni silmin tulevaisuuteen, kymmenen vuoden päähän. Lappalaiskoiria on koko maassa hälytysryhmät pullollaan! Koirien luontaisten lahjojen lisäksi lappalaiskoiraharrastajissa tuntuu nimittäin olevan keskimääräistä tiheämmässä luonnossa liikkumista rakastavia, auttamishaluisia, sosiaalisia ihmisiä, jotka sopivat pelastuskoiranohjaajiksi kuin nakutettu. Koirahan ei yksin muodosta toimivaa pelastuskoirapartiota, vaan ohjaajan asenteella on tärkeä osuus, kun vapaaehtoistyöstä on kysymys.
Ehkä vaikuttavimpia havaintoja, joita olen tehnyt näissä kahdessa tapahtumassa, on se, että ahnekaan lappalaiskoira ei tunnu tekevän etsintätyötä vain makupalojen vuoksi. Ne aivan selvästi hahmottavat tehtävän kokonaisuutena ja saavat suurimman palkintonsa itse työstä ja sen loppuun suorittamisesta. Toki sitten palkaksi maistuvat herkut tai riehakas leikki lempilelulla, mutta tämä palkkio ei ole itsetarkoitus.
Monet ns. perinteiset, vietteihin perustuvat koulutusmenetelmät keskittyvät usein hyvin paljon koiran välineellisen palkitsemiseen. Lappalaiskoirille sellaiset metodit eivät välttämättä aina sovi. Lieneekö niiden geeneissä todellakin sitten joku osasto, joka kätkee työnteon todellisen olemuksen sisäistämistaipumuksen. Tiedä häntä. Upeasti ne ainakin toimivat, olipa kyse porojen paimennuksesta tai ihmisten etsinnästä.
