Pelastuskoira on arjen vaatimaton puurtaja eli

MYYTIT ROSKIIN!

Sana "pelastuskoira" herättää ihmisissä monenlaisia mielikuvia. Harmillisen monet potentiaaliset pelastuskoiraihmiset kuvittelevat, ettei heistä eikä ainakaan heidän koiristaan ole tähän työhön. Tämä käsitys muodostuu usein suoranaisten myyttien pohjalta. Niissä pelastuskoira ja sen ohjaaja kuvataan "superkoiraksi" ja "yli-ihmiseksi", vaikka todellisuudessa kyse on varsin arkisesta aherruksesta. Nyt heitämmekin syrjään kaikki mokomat myytit ja todistamme, että jokainen teistä, hyvät lukijat, onkin ehkä tietämättään oivallisen pelastuskoirataimen omistaja. Asuuko meissä kaikissa pieni pelastuskoiranohjaaja?

Myytti 1:

"Pelastuskoira työskentelee hermoja raastavassa ympäristössä maailman kriisipesäkkeissä, savuavilla raunioilla ja mätänevien ruumiiden hajussa".

Tavallinen suomalainen pelastuskoira rämpii arkisesti mukaisesti metsissä, pelloilla, soilla, maantien laidoilla ja asuinalueilla etsimässä kadonneita ihmisiä. Vastoin yleistä mielikuvaa pelastuskoira ei yleensä koskaan uransa aikana matkusta ulkomaille työskentelemään maanjäristys- tai muilla kriisialueilla. Tällaiseenkin työhön Suomessa kyllä koulutetaan rauniokoiria, mutta suurin osa niistä ihmisistä, jotka aloittavat tutustumismielessä vähän "eksoottisen" raunioharrastuksen koiransa kanssa, päätyvät tarpomaan tavallisiin suomalaisiin metsiin kurjissakin säätiloissa, vuorokaudenajasta riippumatta. Eksotiikka karisee hyvin nopeasti!

Myytti 2:

"Pelastuskoiran on oltava suuri, voimakas palveluskoira".

Mikäpä koira sopisi paremmin näihin tavallisiin suomalaisiin olosuhteisiin kuin tavallinen suomalainen lappalaiskoira! Koirillamme on yleisesti ottaen kaikki hyvältä pelastuskoiralta vaadittavat ominaisuudet. Ne ovat älykkäitä, sosiaalisia ja helppoja kouluttaa. Ne pystyvät itsenäiseen työskentelyyn, mutta ovat silti hyvin kuuliaisia ja halukkaita tekemään yhteistyötä ihmisen kanssa. Niiden poropaimennusmenneisyys, oli se sitten konkreettisesti miten kaukana sukutaulussa tahansa, on antanut niille hyvät eväät työhön, jossa vaaditaan sitkeyttä, säänkestävyyttä, joutuisaa ja ketterää liikkuvuutta erilaisissa maastoissa sekä ennen kaikkea työnteon iloa ilman sen kummempaa motivointia.

Lisäetuna on koiriemme ulkonäkö, joka herättää ihmisissä enemmän luottamusta kuin pelkoa. Sellaisen koiran kanssa on mukavampi liikkua yön pimeydessä rivitaloyhtiön takapihoilla, eikä nallenaamainen paimensukuinen lapinkoira yleensä säikäytä ihmisiä metsässäkään kuten suuret, pelottavan koiran maineessa olevat palveluskoirat.

Myytti 3:

"Vain täysin avoimesta, vahvahermoisesta, vilkkaasta, energisestä ja 'viettivoimaisesta' koirasta voi tulla hyvä pelastuskoira".

Pelastuskoiran uralle voi tähdätä jo pennun, mutta yhtä hyvin varttuneemmankin koiran kanssa. Koulutuksen alkuvaiheessa vaatimukset eivät päätä huimaa; riittää, että koira on normaalin sosiaalinen ja fyysisesti terve. Koira ei saa pelätä ihmisiä, mutta sen ei kuitenkaan tarvitse olla mikään syliin tuppautuva halinalle.

Useimmat lappalaiskoirat, joiden kanssa pelastuskoiraharjoituksia on kokeiltu, pitävät kyllä ihmisistä, mutta silti niiden työskentelyssä tuntuu olevan tärkeintä nimenomaan itse tehtävän suorittaminen ja ohjaajan kanssa yhdessä toimiminen, ei niinkään löytynyt ihminen ja tämän tarjoama välineellinen palkkio. Tämän vuoksi lappalaiskoiran kanssa täytyy harjoituksista mielellään suunnitella mahdollisimman todenmukaisia ja haastavia. Koirat tuntuvat nauttivan paljon enemmän pitkästä, vaikeasta, mutta lopulta etsittävän löytymiseen päättyvästä harjoituksesta, kuin sellaisesta, jossa lyhyellä pyrähdyksellä päästään päämäärään.

Myytti 4:

"Vain hyvin tottelevaisuuskoulutetun koiran kanssa voi lähteä harjoituksiin".

Koira voi olla aivan tavallinen kotikoira, mutta ei tietenkään haittaa vaikka sitä olisikin jo koulutettu esim. tottelevaisuuskokeisiin. Koiran tulee totella ohjaajansa niin, ettei se karkaa omille teilleen metsässä, mutta mitään tottelevaisuusliikkeitä tai erikoistaitoja sen ei tarvitse hallita. Tärkeintä on hyvä kontakti ohjaajaan. Koiran tulee yksinkertaisesti nauttia ohjaajansa seurasta ja yhdessä tekemisestä. Mitä vähemmän koiralle on opetettu erilaisia käskyjä ja kieltoja, sen luontaisemmin se reagoi harjoituksissa, eikä joudu "kysymään lupaa" ohjaajalta. Yksi pelastuskoiran tärkeimpiä ominaisuuksia on omatoimisuus, jonka liialla rajoittamisella ja käskyttämisellä voi helposti koirasta tappaa.

Monet kilpailutasoisen tottelevaisuuden tärkeyttä pelastuskoiran koulutuksessa painottavat ihmiset esittävät väitteidensä tueksi sellaisia järjettömyyksiä kuin että "koiran on oltava ehdottoman tottelevainen, jotta sitä voi pitää työskennellessä irti vaikeassakin maastossa, jossa sen saa esim. pysähtymään 'seiso'-käskyllä jyrkänteen reunalle". Me lappalaiskoirien omistajathan toki tiedämme, että järkevä koira osaa itse pitää huolta itsestään. Monet meistä liikkuvat jo pienen pennun kanssa paljon maastossa, myös huonolla säällä ja pimeällä, sen sijaan että kävisimme kouluttamassa koiriamme kentillä ja lenkkeilisimme valaistuilla pururadoilla. Näin koiralle kehittyy jo varhain hyvä tasapainoaisti, ja se tottuu liikkumaan maastossa luonnollisesti sekä pitämään yhteyttä ohjaajaansa vapaaehtoisesti, kuten lappalaiskoiralle on ominaista.

Myytti 5:

"Paikkakunnalla pitää olla rauniorata, ja pitää kuulua johonkin yhdistykseen voidakseen aloittaa pelastuskoiraharrastuksen".

On monia aktiivipalveluksessa olevia pelastuskoiria, jotka eivät ole koskaan raunioradalla käyneetkään. Suurin osa koirista koulutetaan toimimaan maastossa, rauniokoirakoulutusta järjestetään lähinnä suurimmissa kaupungeissa, joihin on rakennettu pelastusharjoitusratoja.

Harjoituksia voivat pelastuskoiratoiminnasta kiinnostuneet järjestää keskenäänkin, jos paikkakunnalla ei ole mahdollista päästä pelastuskoirayhdistyksen koulutusryhmään. Välillä voi pyytää jonkun kokeneemman ihmisen mukaan neuvomaan. Paimensukuisia lapinkoiria harjoittelee tällaisissa omatoimiryhmissä ainakin Oulussa ja Kontiolahdella.

Myytti 6:

"Pelastuskoiran koulutus on vaikeaa ja vie vapaa-ajasta monta tuntia joka päivä".

Jos pelastuskoiran koulutukseksi lasketaan kaikki koiran kanssa vietetty aika, on yllä oleva väite ajankäytön kannalta totta. Varsinaisia pelastuskoiraharjoituksia ei kuitenkaan tarvitse järjestää kovin usein, kunhan koira saa harjoitella päivittäisillä lenkeillä vaikkapa hajuihin reagoimista, kutsun tottelemista, rauhallista paikallaan odottamista jne. Koiralle kannattaa esitellä erilaisia ihmisiä, eläimiä, paikkoja, kulkuneuvoja, maastoja ja sääolosuhteita, jotta se tottuisi mahdollisimman monipuoliseen elämänmenoon ympärillään.

Tärkeintä peruskoulutusta on varsinaisten "lajiharjoitusten" eli jäljestyksen, haun, partioinnin, rakennus- ja/tai raunioetsinnän ja tottelevaisuuden lisäksi ohjaajan kanssa yhdessä liikkuminen, luontaisen yhteistyöhalun vahvistaminen ja koiran reaktioiden tarkkaileminen ja niistä oppiminen.

Pelastuskoirille on määritelty asema ja tasovaatimukset oikein viranomaisten puolesta, ja näitä vaatimuksia mitataan kokeilla, joiden sääntökirjaa lukiessa voi hyvinkin erehtyä luulemaan koulutuksen olevan vaikeata. Todellisuudessa koiran ei kuitenkaan tarvitse olla lähellekään niin kaavamaisen tottelevainen kuin koesäännöt antavat ymmärtää. Pelastuskoiran siemen itää jokaisessa normaalissa koirassa, joka vaistojensa mukaan osaa seurata hajujälkiä päästääkseen kohteeseensa. On ohjaajan tehtävä kasvattaa tästä siemenestä taimi, jota vaalimalla, eli koiran taipumuksia ja kykyjä arvostamalla ja niiden tuottamia toivotunlaisia käytösmalleja vahvistamalla, hän saa itselleen yhteistyöhaluisen, itsevarman työtoverin.

Koiran "lukeminen" eli sen reaktioiden tarkkaileminen ja niiden ymmärtäminen erilaisissa tilanteissa on vaikeaa, paljon vaikeampaa kuin koiran opettaminen tekemään asioita vain käskystä. Paljon yhdessä koiran kanssa olemalla ja harjoittelemalla tämän kullanarvoisen taidon oppii kuin itsestään.

Myytti 7:

"Pelastuskoiraryhmään kuuluminen sitoo ihmisen totaalisesti".

Lopulta, kun sekä koira että ohjaaja ovat antoisan harjoittelun ja kurssien käymisen päätteeksi saavuttaneet sellaisen tason, että heidät voidaan hyväksyä pelastuskoiraryhmään, he muuttuvat osaksi Vapaaehtoista Pelastuspalvelua.

VAPEPA on monen eri järjestön muodostama organisaatio, jonka poliisi hälyttää avukseen esimerkiksi etsimään kadonneita ihmisiä. Ketään ei poliisi hälytä suoraan kotoa ja määrää osallistumaan etsintöihin, mutta liittyessään pelastuskoiraryhmään ihminen sitoutuu olemaan käytettävissä - jos mahdollista. Ehdotonta pakkoa lähteä hälytykseen vaikkapa kesken häiden tai lopputentin ei siis tietenkään ole.

Ryhmään pääseminen ei kuitenkaan saa olla mikään status-asia, vaan alusta asti pelastuskoiran ohjaajalla on oltava halu kuulua ryhmään nimenomaan siksi, että voi olla yhtenä palasena toimivassa organisaatiossa auttamassa apua tarvitsevia.

Myytti 8:

"Pelastuskoiran ohjaajan on oltava kokenut kouluttaja ja erittäin hyväkuntoinen sekä fyysisesti että psyykkisesti".

Koira ei työskentele yksin, vaan sen aisaparina on aina ohjaaja. Pelastuskoiria kouluttavat useimmiten aivan tavalliset ihmiset, eivät viranomaiset, seikkailuhenkiset maineentavoittelijat tai konemaisten kilpakoirien omistajat.

Parhaiten pelastuskoiratyö sopii sellaiselle henkilölle, joka pitää luonnossa liikkumisesta, koiran kanssa yhdessä puuhailusta, koiran omatoimisuuden ja luontaisten kykyjen kannustamisesta enemmän kuin varsinaisesta "teknisestä" kouluttamisesta sekä tietenkin pyyteettömästä toisten ihmisten auttamisesta.

Kaikki muut pelastuskoirakon taidot on mahdollista opetella koulutuksissa ja kursseilla, mutta auttamisen halu on oltava valmiina.

Pelastuskoiraryhmän ei tarvitse koostua yhdestä puusta veistetyistä ihmisistä ja koirista. Erilaisia koiria tarvitaan erilaisiin tehtäviin. Sama pätee ohjaajiin. Kaikki etsintätehtävät eivät ole tuntikausien mittaisia partiointeja umpihangessa, vaan sopiva koirakko voidaan tarpeen mukaan lähettää tutkimaan esimerkiksi kadonneen henkilön kotitalon pihapiiri rakennuksineen, tai partion vastuulla voi olla paikallisen veneseuran laiturialueen tutkiminen. Ryhmässä voi ja saa olla vilkkaita ja rauhallisia koiria, pieniä ja suuria koiria, ohjaajan lähellä ja kaukana ohjaajasta työskenteleviä koiria ja niin edelleen.

Lappalaiskoirat eivät yleensä millään osa-alueella sijoitu ääripäihin, vaan ne ovat sellaisia "peruskoiria", joita voi ajatella kaikenlaisiin tehtäviin.

Koiranohjaaja ei ole töissä kahdestaan koiransa kanssa, vaan mukana on aina suunnistaja. Jommankumman ollessa aloittelija on toinen vastaavasti aina kokeneempi henkilö. Näin mahdolliset ikävät ja henkisesti raskaatkin tilanteet, kuten etsittävän löytyminen menehtyneenä, on helpompi hallita. Jännitys kuuluu jokaisen koiranohjaajan varustukseen kun lähdetään etsintään. Ehkäpä juuri siitä koirakin tietää, että nyt ei olla harjoituksessa ja panee parastaan.

Nyt on roskakori täynnä turhia ennakkoluuloja pelastuskoiratoiminnasta. Jos tunnet omaksesi ajatuksen vapaaehtoistyöstä ja vierelläsi killittää puuhkahäntäänsä heiluttava paimensukuinen lapinkoira, jonka kanssa olet ajatellut aloittaa harrastuksen kun vain keksisit jonkin mielekkään, mitäpä jos tutustuisit lähemmin pelastuskoiratoimintaan?

Lappalaiskoirien rekisteröintimääriin nähden niitä on edelleen hyvin vähän pelastuskoirina, mutta viimeaikaisen innostuksen aallon voi uumoilla tarkoittavan sitä, että tulevaisuudessa yhä useamman eksyneen vierellä haukkuu tarmokas lappalainen.