Pelastuskoira - eksyneen ystävä

Pelastuskoira on terminä monelle tuttu, mutta mitä se oikeastaan pitääkään sisällään? Mitä pelastuskoira tekee? Miten koira koulutetaan? Mitä ohjaajan pitää osata? Miten toimintaan pääsee mukaan? Näihin ja muihin kysymyksiin vastataan tässä pelastuskoiratoimintaa käsittelevässä artikkelissa.

"Lapsi kadoksissa, poliisi pyytää vapaaehtoisten apua "

Kun lapsi, vanhus tai vaikkapa yövaatteisillaan pakkaseen lähtenyt kehitysvammainen katoaa, on löytämisellä kiire. Poliisin pyynnöstä etsintään lähtee avuksi joukko koulutettuja ja auttamishaluisia vapaaehtoisia. Useimmiten mukana on myös tehokkaita pelastuskoirapartioita.

Vapaaehtoinen Pelastuspalvelu

Vapaaehtoinen Pelastuspalvelu eli VAPEPA sai alkunsa 60-luvun alkupuolella sattuneesta traagisesta tapahtumasta. Pohjois-Suomessa oli poliisin voimin etsitty kotipihastaan kadonnutta viisivuotiasta tyttöstä. Kun jäljet päättyivät lumiselle penkalle sulana virtaavan suuren joen rantaan, etsintä lopetettiin toivottamana. Eihän uimataidoton lapsi mitenkään ollut voinut selviytyä hyisestä virrasta, ja poliisejakin kutsuivat muut kiireiset tehtävät toisaalla.

Tytön perhe ja ystävät jatkoivat etsintää kuitenkin sinnikkäästi ja ulottivat lopulta etsintätoimet myös vastarannalle. Lapsen paleltunut ruumis löytyi joen toiselta puolelta, jonkin matkaa rannasta sisämaahan päin. Viisivuotias tyttö oli kuin ihmeen kaupalla selviytynyt hengissä joen yli, ilmeisesti talvihaalareidensa kelluttamana. Hän oli myöskin onnistunut kapuamaan joentöyrästä ylös ja vielä liikkumaan pitkän matkan maastossa. Jos etsintää olisi jatkettu, jos se olisi ajoissa ulottunut myös vastarannalle, jos olisi ollut käytettävissä koulutettuja etsintäkoiria... olisiko lapsi löydetty ajoissa?

Poliisin resurssit ovat etenkin ruuhka-Suomessa usein rajalliset. Vapaaehtoinen Pelastuspalvelu perustettiin vuonna 1964 auttamaan pyynnöstä viranomaisia pelastustoimissa, joista tyypillisin tehtävä on juuri kadonneen henkilön etsintä. VAPEPA:n toiminta on pyyteetöntä, organisoitua ja koulutettua kansalaistoimintaa. Mukana on monien eri alojen edustajia, kuten Suomen Punainen Risti, kilpasuunnistajia, matkamotoristeja, safarikelkkailijoita, tiepalvelumiehiä, partiolaisia, radioamatöörejä, metsästäjiä, moottoripyöräilijöitä, reserviläisiä ja veneilijöitä. Tässä joukossa jokaisella on oma erityisosaamisalueensa. Yksi tärkeä osa Vapaaehtoista pelastuspalvelua ovat koulutetut pelastuskoiraryhmät.

Rauniokoirat ja etsintäkoirat

Pelastuskoira-sanaan on totuttu liittämään mielikuva savuavilla betonilohkare- ja kivikasoilla työskentelevästä rauniokoirasta. Rauniokoulutus on kuitenkin vain yksi, käytännössä vähiten tärkeä osa-alue pelastuskoiran koulutuksessa. Rauniokoirilla on paikkansa kuntien väestönsuojeluorganisaatiossa eli kunnilla on velvollisuus kouluttaa tietty määrä koiria ohjaajineen poikkeusolojen varalle. Tällaisia kriisitilanteita voivat olla sota, maanjäristykset, räjähdykset ja muut vastaavat onnettomuudet.

Suomessa on tiettävästi vain kaksi kertaa käytetty koulutettuja rauniokoiria todellisessa työssä. Keväällä 1996 Pirkanmaan Pelastuskoirien hälytysryhmän jäsenet osallistuivat Valkeakosken Tervasaaren paperitehtaalla sattuneen sortumaonnettomuuden uhrien etsintään. Kemissä rauniokoiria tarvittiin vuonna 1998, kun erään elintarvikehallin katto romahti.

Suomessa koulutetaan rauniokoiria ohjaajineen myös osaksi kansainvälistä katastrofitilanneryhmää, joka voidaan lähettää avuksi ulkomaisille maanjäristys- tai muille kriisialueille.

Vastoin yleistä käsitystä koira voi hyvin toimia pelastuskoirana, vaikka ei olisi koskaan raunioharjoitusrataa nähnytkään. Käytännössä pelastuskoiraa käytetään lähes yksinomaan etsintäkoirana kadonneiden henkilöiden löytämiseksi maastosta. Koira ohjaajineen toimii tällöin osana pelastuskoiraryhmää, joka puolestaan on osa Vapaaehtoista pelastuspalvelua.

Harrastuskoira vai hyötykoira?

Pelastuskoiran koulutus ei ole harrastuslaji samalla lailla kuin palveluskoiratoiminta. Palveluskoiraharrastaja kouluttaa koiraansa joko omaksi tai koiransa iloksi tai kilpaillakseen palveluskoirakokeissa. Pelastuskoiran koulutukseen liittyy aina tavoite saada koirasta ja ohjaajasta toimiva koirakko käytettäväksi etsintätehtävissä. Pelastuskoirakokeet eivät ole kilpailuja, vaan koirakon kykyjä ja taitoja mittaavia tasokokeita. Koiran kanssa harjoittelemisen lisäksi ohjaajalla täytyy olla motivaatiota kouluttaa itseään. Erilaisia taitoja ja valmiuksia antavia kursseja riittää käytäväksi, useimmiten ilman koiraa.

Pelastuskoirankin kanssa voi kyllä kilpailla vuosittain järjestettävissä rauniokoirien Suomenmestaruuskilpailuissa tai jopa maailmanmestaruustasolla raunioilla, haussa tai jäljellä. Kilpaileminen ei kuitenkaan koskaan saa olla itsetarkoitus. Kilpailuviettinen henkilö löytää itselleen ja koiralleen sopivamman harrastusympäristön palveluskoirayhdistyksen parista. Ainoa kilpailu, johon harrastajia suorastaan rohkaistaan osallistumaan, on vuosittainen pelastuskoiraryhmien testaustilaisuus, joka on saanut kansan suussa nimen "joukkuesuomenmestaruuskilpailu". Viikonlopun kestävän tapahtuman aikana hälytysryhmistä tai niihin pyrkivistä koirakoista kootut joukkueet mittelevät paremmuudesta tositilanteiden kaltaisissa tehtävissä.

Luonnollisesti myös palveluskoirasta voi tulla pelastuskoira, mutta käytännön etsintätilanne vaatii koiralta huomattavasti enemmän kuin pelkän haun tai jäljen kilpailukoulutuksen. Usein kuitenkin ohjaajan asenne estää palveluskoiran kouluttamisen etsintäkoiraksi. Monelle kilpailukoiran ohjaajalle ei ole mieleen se, että pelastuskoiran pitää antaa tehdä ratkaisuja ja valita toimintamalleja oma-aloitteisesti, tilanteen mukaisesti eikä käskystä.

Pelastuskoiran kanssa toimiessa ratkaisee aina lopputulos eli löytynyt ihminen, ei löytämiseen johtanut tekniikka. Pelastuskoira ei ole joko tarkka jälkikoira, joka jäljestää tunnollisesti vaikka kahden kilometrin pituisen jäljen, vaikka saisi jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen ilmavainun etsittävästä, eikä ohjauksen mukaan pistoja tekevä hakukoira, joka jättää eteen tulevan jäljen nostamatta. Etsintäkoiran koulutus poikkeaa kilpailukoiran koulutuksesta niin paljon, että edes käyttövalio palveluskoirien hausta tai jäljeltä ei ole valmis käytettäväksi etsinnässä ilman lisäkoulutusta.

Ei pelkuria pelastuskoiraksi

Pelastuskoiraksi koulutettavan koiran tulee olla sekä fyysisiltä että psyykkisiltä ominaisuuksiltaan sopiva, että se pärjäisi vaativassa tehtävässään.

Ensinnäkin koiran on tietysti oltava fyysisesti terve. Lonkka- , polvi-, selkä- tai kyynärnivelvikaisen koiran kouluttaminen pelastuskoiraksi on energian ja ajan tuhlausta, sillä vaativassa maastossa kulkeminen käy liikuntarajoitteiselle koiralle ennen pitkää liian raskaaksi. Sydänvika voi keikauttaa kantajansa risukkoon kesken tehtävän. Fyysisesti jo elämänsä ehtoopuolella olevan koiran kanssa ei kannata koulutusta enää ihan alkeista aloittaa, koska koiran käyttöikä jää tällöin kovin lyhyeksi.

Hyväkuntoisena ja terveenä pysyvä koira voi kuitenkin toimia tehtävissään vielä 10-vuotiaanakin, jos vain motivaatiota riittää, sillä hälytysryhmien koirille ei ole yläikärajaa. Useimmiten pelastuskoira onkin parhaimmillaan myöhäisessä keski-iässä, koska kokemuksen karttuessa koiran itsevarmuus lisääntyy ja se toimii tehtävässään yhä varmemmin. Ohjaaja ja koira hioutuvat yhteisten toimintavuosien aikana saumattomasti työskenteleväksi pariksi.

Esimerkiksi koiran kuurous ei yllättäen ole automaattisesti este koulutukselle. Kuuron koiran ohjaajan tulee kuitenkin varautua siihen, että koiraa ei välttämättä hallittavuuden puutteen vuoksi voida käyttää normaaliin partiointiin, vaan ainoastaan kytkettynä esimerkiksi nostamaan ja ajamaan jälkiä. Tampereella on kuitenkin hälytysryhmässä syntymäkuuro rottweiler, jonka ohjaaja on käsimerkeillä kouluttanut koiransa niin hyvin hallittavaksi, että sen suorituksista ei voi havaita koiran aistivajausta. Pimeällä käsimerkkien apuna toimivat valomerkit.

Kuuron koiran koulutukseen kuluu enemmän aikaa ja vaivaa kuin kuulevan, mutta toisaalta voidaan ajatella, että ehkäpä ihmisten tapaan kuurolla koirallakin joku toinen aisti kompensoisi puuttuvaa kehittymällä tavallistakin tarkemmaksi. Ainakin kyseisen rottweilerin kohdalla näyttää käyneen niin, että hajuaisti on koiralla poikkeuksellisen hyvä.

Koiran koolla ei varsinaisesti ole merkitystä, mutta kovin suuret ja raskaat rodut sopivat huonosti rauniokoulutukseen massansa ja ketteryyden puutteen vuoksi, kun taas aivan pienimmillä roduilla on vaikeuksia selviytyä vaativassa maastossa. Pienet koirat ovat kuitenkin usein erinomaisia rauniokoiria, ja niitä voidaan erikoiskouluttaa vaikkapa rakennusetsintään.

Keskikokoinen, terverakenteinen koira pystyy etenemään maastossa kevyesti, mutta on myös tarpeeksi pieni mahtuakseen raunioilla tai rakennuksissa vähän ahtaampiinkin koloihin.

Rodulla ei ole väliä. Monet muutkin kuin perinteiset palveluskoirarodut sopivat hyvin pelastuskoiriksi. Artikkelin kirjoittajan hälytysryhmässä on toiminut muun muassa kääpiösnautseri, bordercollie, lyhyt- ja pitkäkarvainen collie ja schapendoes. Myös monirotuiset ovat tervetulleita toimintaan.

Joskus jopa koiran ulkonäöllä on merkitystä etsittävän kannalta. Metsässä jo ehkä pitkäänkin loukkaantuneena maannut ihminen saattaa olla ilahtunut, jos hänet löytänyt koira on jokin muu kuin kumeasti luskuttava iso koira. Pelastuskoiran työhön voi myös kuulua vaikkapa täyteen rakennetun rivitaloalueen pihojen tarkastaminen keskellä yötä, eikä tällaiseen tehtävään mielellään laiteta pelottavaksi miellettyä koiraa, jos maallikon silmään kiltimmännäköinenkin vaihtoehto on käytettävissä.

Ulkomuotoa tärkeämpi on luonnollisesti koiran luonne. Arkaa tai ihmisille aggressiivista koiraa ei pidä eikä saa kouluttaa pelastuskoiraksi! Koiran tulee olla luonteeltaan ystävällinen, mutta sen ei kuitenkaan tarvitse olla mikään halinalle. Koira ei mielellään saisi olla terävä eli ei saisi puolustaa itseään uhkaa kokiessaan. Pelastuskoira voi metsässä työskennellä hyvinkin kaukana ohjaajasta, ja löydettäessä esimerkiksi sokkitilassa oleva tai psyykeltään häiriintynyt henkilö, voi vaaratilanne olla lähellä, jos koira kokee oudosti käyttäytyvän tai jopa suoranaisesti kimppuun käyvän ihmisen uhkaksi.

Tärkeää on myös, että koira on joko riittävän kiinnostunut ihmisistä sinänsä tai sillä on muu tarpeeksi voimakas moottori, jolla se jaksaa tehdä pitkäkestoista työtä. Monilla koirilla moottorina toimii halu miellyttää ohjaajaansa, ainakin alussa. Koulutuksen edetessä käy usein nimittäin niin, että aiemmin vieraisiin ihmisiin hieman välinpitämättömästikin suhtautunut koira alkaa nauttia työnteosta ja ihmisten löytämisestä niin paljon, että se selvästi lakkaa tekemästä työtä vain ohjaajan käskystä. Siitä on tulossa pelastuskoira, joka toimii omalla sisäisellä palollaan.

Koulutus - iloa onnistumisesta

Pienelle pelastuskoiraoppilaalle pitää antaa normaalia sosiaalistamiskasvatusta kuten mille tahansa pennulle. Pennunomistajan kannattaa kuljetella pentua mukanaan kaupungilla, matkustaa sen kanssa julkisilla liikennevälineillä, ottaa se mukaan kyläpaikkoihin ja pysähdellä lenkillä juttelemaan kaikenikäisten, -näköisten ja -kokoisten ihmisten kanssa. Pennun kanssa voidaan ruveta harjoittelemaan tulevaisuudessa tarvittavia taitoja jo hyvin varhain.

Pelastuskoiran koulutuksessa tärkeintä on, että koira oppii työskentelemään tarpeeksi itsenäisesti. Ohjaaja on mukana antamassa koiralle luvan lähteä työhön ja lukemassa koiran signaaleja. Pentua opettaessa kannattaa jo alusta lähtien pyrkiä siihen, että koiraa ei koskaan käsketä, sille vain annetaan lupa suorittaa, ja sitten palkitaan se onnistuneista suorituksista. Harjoittelussa ei koskaan tule epäonnistumisia, kun pennulle ei ole annettu tehtävää. Jokaisesta onnistumisesta taas tehdään tavattoman suuri numero, jotta pentu varmasti huomaa tehneensä jotain tavoittelemisen arvoista.

Kaikkeen harjoitteluun, siis myös jäljestykseen, pitäisi heti alussa liittyä kiinteästi ihminen, ei vain ruokakuppi, lelu tai muu vastaava palkinto. Pennulle ei opeteta varsinaisesti tekniikkaa, kuten kilpailuihin tähtäävässä harjoittelussa, vaan luodaan motivaatiota tarttua oma-aloitteisesti eteen sattuviin haasteisiin. Pentu oppii jo pienenä, että ihmisten etsiminen ja löytäminen on mukavaa puuhaa.

Vapaus valita

Pennun kanssa harjoitellessa on hyvä käyttää "sunnuntaikävelymetodia". Pennulle ei anneta mitään käskysanoja, mutta heti alusta asti voidaan käyttää tunnusvaljaita, jotka pentu itse oppii liittämään tiettyyn toimintaan. Näin valjaiden pukemisesta muodostuu vähitellen automaattisesti toimintaan ohjaava merkki.

Harjoitus, jossa etsittävä henkilö on kävellyt metsässä pienen lenkin ja jäänyt sitten puun alle istumaan, on hyvä Pelastuskoiran Aapisen ensimmäinen luku. Pennun kanssa lähdetään liikkeelle kuin oltaisiin tavallisella sunnuntaikävelyllä. Pennulla on vapaus valita, reagoiko se ihmisen hajuun, kun sen kanssa kävellään ihmisen jättämän hajujäljen poikki. Jos se ei reagoi, jälkeä ei osoiteta sille, koska tavoitteena on, että koira oppii ilmaisemaan hajut ohjaajalle. Ihmisen heikolla hajuaistillahan sitä on mahdotonta tehdä. Jos pentu ei lähde jäljestämään eikä myöskään saa ilmavainua maalimiehestä, ei harjoitus kuitenkaan ole epäonnistunut, koska pennulta ei ole vaadittu mitään. Jos taas pentu löytää maalimiehen, joko jäljestämällä, ilmavainulla tai vahingossa tähän törmäämällä, se saa ylitsevuotavat kehut ja pienen ruokapalkinnon tai leikkihetken sen lempilelulla. Pennulle jää mielikuva: metsässä voi olla ihmisiä ja ne ovat mukava juttu.

Koiran oma-aloitteisen reagoinnin ja siitä seuraavan toiminnan vahvistaminen ja palkitseminen on pelastuskoiran koulutuksen peruspilareita. Todellisissa tilanteissa on harvoin selvää havaintoa kadonneen suuntaamisesta metsään juuri tietyn ladon kulmalta, josta näin voitaisiin antaa koiran nostaa jälki. Yleensä koirapartio saa tutkittavakseen ison alueen, jossa ei välttämättä ole ihmisen hajua lainkaan. Jos koira on oppinut esimerkiksi palveluskoirien hakuharjoituksissa, että valjaiden päälle pukemista seuraa "etsi"-käsky, jota taas seuraa 50 metrin pinkaisu metsään ja maalimiehen löytyminen, on sen erittäin vaikea ymmärtää miksi etsinnässä kuljetaankin valjaat päällä jopa kaksi tuntia mitään löytämättä.

Lyhytkestoiseen toimintaan totutettu koira turhautuu nopeasti, eikä enää turhautumiseltaan jaksa olla valppaana. Näin voi jälki jäädä löytymättä tai tuuli kuljettaa etsittävän hajun koiran toisesta sieraimesta sisään ja toisesta ulos. Pitkäkestoiset partiointi- ja reagointiharjoitukset ovat pelastuskoirakoulutuksen arkea. Jäljestys-, ilmaisu- ja muut tekniikkaharjoitukset kannattaa tehdä pääasiassa erikseen, jolloin koiraa ei koskaan tarvitse varsinaisessa koulutuksessa kiihdyttää tai sen tekemisiä korjailla. Onnistumiseen johtavan oivalluksen kautta koirasta kehittyy itsevarma, luotettava etsijä.

Pelastuskoirien koulutus

Pelastuskoirien koulutuksesta Suomessa vastaa kaksi liittoa, Suomen Pelastuskoiraliitto (SPeKL) ja Suomen Palveluskoiraliitto (SPKL). Pelastuskoirilla on kolme "lajia", joissa koiran edistymistä voidaan mitata tasokokeilla. Nämä kokeet ovat pelastuskoirien jälkikoe, pelastuskoirien hakukoe sekä pelastuskoirien rauniokoe.

Koiralla on hyvä olla kokemusta kaikissa lajeissa, mutta käytännön etsintätöiden kannalta haku ja jälki ovat tärkeimmät taidot.

Kaikkiin pelastuskoirakokeisiin liittyy tottelevaisuus, joka on lähes samanlainen kuin palveluskoirakokeissa. Pelastuskoiran ei kuitenkaan tarvitse osata noutaa. Rauniokokeissa on lisäksi ketteryysosuus, jossa koiran tulee selviytyä erilaisista telineistä. Maasto-osuudet ovat jonkin verran vaativampia kuin vastaavissa palveluskoirakokeissa, ja niissä arvostellaan lisäksi ohjaajan toimintaa ja käyttäytymistä sekä koirakon yhteistyötä. SPeKL:n pelastuskoirakokeiden koeohjeet löytyvät liiton internetsivuilta osoitteesta www.suomenpelastuskoiraliitto.fi. SPKL:n koeohjeet voi tilata liiton toimistosta.

Ohjaaja on koiran työkaveri

Pelastuskoirapartio on tiimi, jossa hyvälläkään koiralla ei ole virkaa ilman pätevää ohjaajaa. Pelastuskoiranohjaajan tärkein ominaisuus on halu auttaa ja olla käytettävissä. Kaiken muun voi opetella kursseilla ja käytännön työssä, mutta tämä ominaisuus on oltava sisäsyntyisenä. Hyvä koiranohjaaja on ryhmätyökykyinen, sitkeä, oppimishaluinen ja hänellä on taito lukea omaa koiraansa.

Peruskursseilta uraputkeen

VAPEPA, Pelastuskoiraliitto ja Palveluskoiraliitto kurssittavat pelastuskoiranohjaajia tai sellaisiksi aikovia etsintäkursseilla. Peruskurssilla perehdytään mm. Vapaaehtoiseen pelastuspalveluun organisaationa ja erilaisiin etsintämenetelmiin teoriassa ja käytännössä. Kurssi antaa ainakin jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä toimiminen VAPEPA:ssa pitää sisällään. Etsintäkurssin suorittaminen on yhtenä vaatimuksena hälytysryhmään pääsemiselle. Koiranohjaajille tarkoitetuilla etsintäkursseilla on VAPEPA:n kursseja enemmän koira-asiaa, ja jatkokurssilla koiran käyttöä harjoitellaan käytännössäkin. Etsintäkurssit ovat sikäli hyvä motivaatiotesti pelastuskoiratoiminnasta kiinnostuneille, että niille ei yleensä edes oteta koiria mukaan.

Pelastuskoiranohjaajan "uraputki" onkin paljolti oman takapuolensa kuluttamista koulunpenkillä, ja koiran osaksi jää istua kotona tai autossa. Kursseja kannattaa käydä, vaikka omaa koiraa ei vielä olisikaan tai koiran taidot eivät vielä hälytysryhmään pääsemiseksi riittäisi. Monella on pelastuskoira-asioista liian ruusuinen kuva, ja kursseja käytyään koiranomistaja saa ainakin realistisemman käsityksen siitä, mihin on ryhtymässä.

Etsintäkurssin lisäksi hälytysryhmätasoa tavoittelevalta koiranohjaajalta vaaditaan suunnistus- ja ensiaputaidot. Suunnistusta voi harjoitella omin nokkinensakin, mutta myös useimmat suunnistusseurat järjestävät vasta-alkajille opetusta. Ensiapukursseja pitää Suomen Punainen Risti ympäri maata.

Hälytysryhmätasolle vaadittavien kurssien lisäksi koiranohjaaja voi jatkuvasti lisäkouluttaa itseään osallistumalla vaikkapa etsinnän jatkokurssille, pelastuskoiraryhmien valmiuskurssille, ryhmänjohtajakurssille, ensiapu 2- ja 3 -kursseille, viestiliikennekurssille, valmiuskouluttajakurssille, maastoensiapukurssille, henkisen ensiavun kurssille... Tieto ei lisää tuskaa vaan antaa koiranohjaajalle paremmat valmiudet toimia yllättävissäkin tilanteissa rauhallisesti ja järkevästi.

Hälytysryhmässä harjoitellaan erityistaitoja

Kun ohjaaja on käynyt tarvittavat kurssit ja koiralla on vaadittavat koesuoritukset, voidaan koirakko nimetä alueellaan toimivaan hälytysryhmään.

Ryhmä harjoittelee säännöllisesti yhdessä esimerkiksi siten, että kukin ryhmän jäsen on vuorollaan järjestämässä toisille todentuntuisia etsintätilanteita. Muut toimivat suunnistajina, maalimiehinä ja koiranohjaajina. Harjoituksiin liitetään koiran käytön ja lukemisen harjoittelun lisäksi etsinnän suunnittelu-, suunnistus- ja ensiaputilanteita.

Maastoharjoitusten ohella voidaan tilanteita lavastaa tehtaisiin, pihapiireihin tai raunioradoille, ja mukana voi ryhmäläisten lisäksi olla esimerkiksi partiolaisia tai ensiapuryhmäläisiä tutustumassa pelastuskoirien käyttöön. Yhteistyö toisten VAPEPA-ryhmien kanssa on aina hyvin opettavaista myös pelastuskoiranohjaajille, joilla saattaa olla taipumusta kuvitella koirien olevan ainoa tärkeä väline kadonneen ihmisen etsinnässä.

Kokemattoman pelastuskoiran ja erityisesti ohjaajan kannattaa harjoitella viikoittain. Säännöllisellä harjoittelulla ohjaaja oppii tärkeimmän taitonsa, oman koiransa lukemisen. Harjoituksia pitää järjestää mitä erilaisimmissa ympäristöissä, kaikenlaisissa sääolosuhteissa ja myös ventovieraiden ihmisten kanssa. Jokaisessa uudessa tilanteessa koira saattaa käyttäytyä totutusta poikkeavasti ja ohjaajan on kyettävä päättelemään, mitä koira haluaa hänelle kertoa, jos ei se esimerkiksi ilmaisekaan löytynyttä samalla tavalla iloisesti ja reippaasti haukkumalla kuin tutun ryhmän harjoituksissa. Kaupungissa asuvan koiranohjaajan täytyy myös joskus varta vasten totutella itse kulkemaan pimeässä metsässä, eikä valaistuilla kävelyteillä ikänsä lenkkeillyt koirakaan välttämättä osaa liikkua luontevasti maastossa.

Rakennusetsintä on yksi pelastuskoiran toimenkuvan erikoisalue. Tilanteessa, jossa etsittävä on tarkoituksella piiloutunut etsijöiltään, on lähes mahdotonta tarkastaa esimerkiksi suuren maatilan kaikkia rakennuksia tehokkaasti ilman koiria. Rakennusetsintään on koira kuitenkin erikseen koulutettava, sillä hajuvirtaukset liikkuvat sisätiloissa aivan erilailla kuin ulkoilmassa.

Hälytys!

Useimmiten hälytys etsintätehtävään tulee yöllä. Kyseessä voi olla pieni lapsi, vanhus tai hoitolaitoksesta yöpukeissaan kadonnut henkilö. Tällöin etsinnän käynnistämisellä on kiire, ja vapaaehtoisten apu on poliisille tarpeen. Joissain tapauksissa etsitään myös jo pidempään kadoksissa olleita henkilöitä, ja tällöin hälytysryhmä saa tiedon etsintään lähdöstä jopa jo muutaman päivän etukäteen.

Tavallinen hälytystehtävä voi kulkea vaikkapa näin:

Puhelin soi iltayöllä kello 23. Hälytysryhmän hälyttäjä on saanut VAPEPA:n kautta tai suoraan poliisilta tiedon suunnistajasta, joka ei ole palannut kilpailuista maaliin. Hälyttäjä soittaa läpi koko hälytysryhmän ja saa tietää, montako koirakkoa ja koiratonta henkilöä pääsee lähtemään.

Kotona koiranohjaaja loikkaa vaatteisiinsa ja pakkaa hälyrepun. On alkukevät ja ilma on hyvin kylmä. Termospulloon keitetään lämmintä mehua etsittävää varten, toiseen kuumaa kahvia itselle. Reppuun päätyvät muutkin tarpeelliset varusteet: muistiinpanovälineet, ensiapupakkaus, lämpöpeitto, otsalamppu varaparistoineen, varalamppu, vaihtovaatteet, kompassi, karttalaukku, koiran etsintävaljaat ja vilkkupanta sekä koiralle vesipullo ja vähän ruokaa siltä varalta, että etsintä venyy. Omat eväät kääräistään myös mukaan. Päälle vedetään säänkestävät vaatteet ja hälytysryhmän tunnusliivi.

Kun pelastuskoiraryhmä saapuu etsinnän johtopaikalle, on siellä yleensä jo ainakin tilannetta johtava poliisi, jonka kanssa koiraryhmän johtaja alkaa suunnitella etsintää. Pelastuskoirapartiot pyritään saamaan maastoon mahdollisimman nopeasti. Ryhmänjohtaja jakaa koirapartioille alueet heti, kun etsintäsuunnitelma poliisin ja muiden johtopaikan henkilöiden kanssa on saatu valmiiksi. Koirapartioon kuuluu koiranohjaaja ja kartturi, joka on voi olla paikallisesta suunnistusseurasta "oikea" suunnistaja tai omasta porukasta koiraton henkilö. Molempien pitää olla ensiaputaitoisia.

Koirapartio ajaa autolla niin lähelle omaa etsintäaluettaan kuin pääsee. Koiralle puetaan etsintävaljaat, ja kokenut koira tietääkin jo tässä vaiheessa mitä ollaan tekemässä. Suunnistaja kysyy koiranohjaajalta etsintäsuunnitelmaa, joka tehdään vallitsevien olosuhteiden mukaan. Koira varustetaan vielä vilkkuvalolla, että se näkyy pimeässä, ja sitten partio lähtee liikkeelle.

Alue voi olla hyvinkin vaikeakulkuista maastoa. Koiran luonteesta riippuen se joko tekee laajoja kaarroksia partion ympäristössä, välillä jopa näkymättömissä, tai sitten kulkee rauhallisesti muutamien metrien päässä, koko ajan valppaana. Suunnistaja pitää partion kartalla, joten koiranohjaaja voi keskittyä ainoastaan koiransa lukemiseen. Suunnistajan tulee totella koiranohjaajaa eikä hän saa estää tai vaikeuttaa koiran työskentelyä.

Etsintäalueella liikuttaessa raportoidaan kännykällä tai radiopuhelimella johtoon kaikista mahdollisista asioista, jotka saattavat liittyä kadonneeseen henkilöön, esimerkiksi löytyneistä tumpuista tai pilleripurkeista tai koiran ilmaisemista selvistä jäljistä. Kun alue on kokonaan tarkastettu, partio palaa takaisin johtopaikalle. Koiralle annetaan tilaisuus ainakin lyhyeen lepoon, mutta koiramäärästä riippuen uusi alue voi tulla etsittäväksi hyvinkin pian, jos kadonnut pysyy kadoksissa.

Etsintätilanne on yleensä koiranohjaajalle stressaava kokemus. Aloittelevaa hälytysryhmäläistä ei siksi mielellään laiteta vieraan suunnistajan kanssa metsään, vaan kaveriksi katsotaan omasta koiraporukasta tuttu ihminen. Koiranohjaajaa saattaa hyvinkin paljon jännittää se, toimiiko koira hyvin, osaako hän itse lukea koiraa, jos se reagoi hajuihin ja miten sitten toimitaan jos löydetäänkin ruumis. Kartturina ollessa pelottaa tietysti, että osaako suunnistaa oikein vai meneekö koko homma kirjaimellisesti metsään, jos jännityksissään pitääkin vaikka kompassia väärin päin. Kokeneellekin ryhmäläiselle nämä tunteet ovat aivan tavallisia. Harjoittelu ja etsinnöissä mukana oleminen on kuitenkin ainoa lääke, jolla epävarmuudesta johtuvaa jännitystä voi parantaa. Ryhmän yhteishengellä on myös valtava vaikutus.

Etsinnän jälkeen ryhmän kesken pidetään purkutilaisuus, jonka kesto riippuu siitä, onko etsittävä löytynyt vai keskeytetäänkö etsintä toistaiseksi, ja jos kadonnut on löytynyt niin missä kunnossa ja oliko joku koiraryhmästä mukana häntä löytämässä. Erityisen stressaavan kokemuksen jälkeen järjestetään myöhemmin erillinen purkutilaisuus, jossa mukana voi olla henkisen ensiavun ammattilainen. Tällaista apua etsijät saattavat tarvita, jos ovat olleet mukana löytämässä menehtynyttä.

Ajatuksella mukaan

Vaikka Suomen Kennelliitto onkin kerran palkinnut pelastuskoiran Sankarikoira-arvonimellä, on tavallisen koiranohjaajan arki kaukana salamavalojen räiskeestä. Pelastuskoiratoiminnassa ei tavoitella henkilökohtaista menestystä, vaan toimitaan anonyyminä ryhmänä, jonka ainoa tavoite on kadonneen ihmisen löytyminen ajoissa.

Vapaaehtoinen pelastuspalvelu on kurinalainen organisaatio, jossa jokaisella mukanaolijalla on oma tärkeä tehtävänsä onnelliseen lopputulokseen pääsemisessä. Pelastuskoira ohjaajineen on vain kokonaisuuden osa, mutta hyvin koulutetun ja toimivan koirakon panos tehokkaassa etsinnässä on usein korvaamaton. Jos etsintäkoiran uran aikana yksikin pieni hiihtoretkellä eksynyt lapsi tai muistihäiriössä kauas kotonaan harhaillut vanhus löydetään ajoissa, ei kouluttamiseen ja harjoitteluun kulunut aika ole mennyt hukkaan.